Marraskuun aurinko ja muuttava koti

Marraskuulla on monesti aika ikävä kaiku, synkkää ja pimeää riittää, ja kevääseenkin on vaikka kuinka pitkä aika! Minä olen yleensä tässä kohti jo kovasti jouluisissa mielentiloissa, mutta ihmeekseni nyt olen oikeastaan nauttinut vielä syksyisistä tunelmista. En ole edes joululauluja kuunnellut. Ehkä juju on siinä, ettei ole tuntunut vielä niin marraskuulta. Aurinko on välillä muistuttanut olemassolostaan, eikä lumesta ja pakkasesta ole ollut juuri tietoa sitten syysloman.

Esikoinen sai syksyn haussa opiskelupaikan Helsingistä ja tammikuussa hän muuttaa pois kotoa. Äidin kannalta mielessä on yhtä aikaa ilo opiskelupaikan saamisesta sekä onni pojan puolesta ja toisaalta haikeus, kun lapsi lentää pesästä. Sinänsä olen muuttoon samalla tapaa kypsynyt kuin poikakin näyttää olevan.:) Asunto löytyi yksityiseltä Punavuoresta, pieni yksiö, joka odottaa taloyhtiön remonttia ja on siksi suhteellisen edullinen Helsingin hinnoiksi. Vaikka poika ensin meinasi, että minua ei tarvita asunnon sisustamisessa avuksi, niin sulassa sovussa olemme tehneet hankintoja uuteen kotiin. Miten paljon nautinkaan, kun yritän sisustaa nuukaillen! Torin ja Facebook -kirppisten kautta löytyi mm. keittiönpöytä ja vuodesohva. Kirppiskierrokselta viikonloppuna mukaan tarttui kaikenlaista tarpeellista keittiöön. Varastosta pitäisi löytyä myös yhtä ja toista tarpeellista, mitä olen tätä ajatellen säästänyt.

Aiemmin ehdottelin miehelle, että muuttaisimme oman makuuhuoneemme esikoisen huoneeseen, sillä sinne ei paista aamuaurinko ja sen saisi sisustettua symmetrisesti. Minä kun tykkään symmetriasta. Miestä ei aamuaurinko häiritse, eikä epäsymmetrisyys myöskään, joten se siitä sitten.:P Toisaalta juuri aamuaurinko on asia, josta tykkään makkarissamme, ei se ole niin vaarallista, jos kesällä herään vahingossa aikaisin.

Pikkuveli on jo jonkin aikaa haikallut veljensä isompaa huonetta, siis sitä samaa, jota minä miehelle ehdottelin, ja pitkästä aikaa meillä on sitten huoneenvaihtoon liittyvää mööpelivalssia luvassa. Esikoisen sänky jää meille, koska tulevassa asunnossa on nukkumaparvi (ja toki hän on tervetullut viikonloppuisin ja lomille kotiin), mutta kaavailin jo mielessäni myös työpisteeni muuttamista olohuoneesta nykyiseen pikkuveljen huoneeseen. Siitä aukeaakin sitten ihan uusi mahdollisuus eli tyhjä seinä! Tyhjä seinä = paikka uudelle taululle.  Sanoinko jo, että nautin tästä?:) Niin paljon mahdollisuuksia ja inspiraatiota!

Tällaista meille näin loppuvuodesta 2020. Mitä sulle kuuluu?

Taina

Mars töihin, senkin laiskurit! #Koronakotoilu loppuu

Tätä postausta olen kirjoittanut mielessäni viimeisen kahden kuukauden aikana varmaan pari-kolme kertaa viikossa riippuen aina siitä, mikä mielentila on kulloinkin ollut päälimmäisenä. Ja todellakin, mielialat ovat itselläni vaihdelleet epäuskon, raivon, pelon, epävarmuuden, alistumisen, välinpitämättömyyden, ilon kautta onneen...Ihan vain muutamia omista tuntemuksista nimetäkseni! Ne tuntemukset liittyivät aluksi oikeastaan koronaan, mutta kun aika kului ja koronasta tuli arkipäiväisempää, tunteet alkoivat koskea esimerkiksi sitä, mitä ja miten meistä opettajista kirjoitetaan lehdissä ja keskustelupalstoilla.

Aika moni ihminen ajatteleen tuntevansa koulumaailman, jos on kerran itse käynyt koulua tai omat lapset käyvät koulua. Niistä omista kouluvuosista voi olla jokunen vuosi aikaa. Minun kouluaikaani kuului kaunolla kirjoittaminen, ulkoa pänttääminen, kalvosulkeiset ja heikko itsetunto oppilaana (ehkä muutenkin, lapsen asema esim. 70-80-luvulla oli toisenlainen kuin nykyään). Jokaisessa koulussa oli oma keittiöhenkilökunta, vahtimestari, siistijät päivystivät koululla aamuvarhaisesta iltamyöhään ja ihan joka vuosi saimme uudet kirjat, joita ei meidän jälkeemme käyttänyt yksikään oppilas. 

Vaikka opiskelin aika isoissakin luokissa (olen käynyt neljää eri ala-astetta, yhtä yläastetta ja lukiota), ei opettajalla ollut pulmia saada ryhmiä hallintaan. Oli tarkkis käytöshäiriöisille ja erityiskouluja sellaisille, joilla oli muunlaisia pulmia koulunkäynnissä. Pelkästään se, että noista ajoista on vuosikymmeniä, tekee koulusta ihan eri paikan nykyään. Jos takertuu oman ajan kuvaan koulusta, uskallan sanoa, että kuva on väärä. Nykykoulu muuttuu niin kovaa tahtia, että siellä on todellakin oltava valmis muutokseen. Mitään muuta ei ole kuin jatkuva muutos. Myöskään lapsen kautta koulumaailman tarkastelu ei tee kenestäkään opettajaa. Ainakin toistaiseksi opettajaksi pääsyyn vaaditaan yliopistokoulutus. Ei niistä työvuosistakaan haittaa ole. On eri asia olla oppilas, vanhempi tai opettaja. Ainakin itse koen saaneeni toisaalta ymmärrystä tehtävästäni kasvattajana sekä varmuutta ammattiini vuosien myötä. Vanhemmuus on toki tuonut jonkunlaista perspektiiviä kouluun vanhemman silmin, ja toisaalta olen omien lasteni kautta nähnyt, että samoista aineksista, samalla kasvatuksella, syntyy ihan erilaisia oppijoita. Jokainen lapsi on oma persoona.

Viime vuosina (kauan ennnen koronaa) olen tuntenut turhautumista, koska on vaikuttanut ikävästi siltä, että kouluun ja koulutukseen ei usko enää kukaan. Tämä on asia, joka saa minut melkein itkemään epätoivosta. Olen niin eri mieltä. Meillä, pienellä kansalla, jolla ei ole öljyä tai muita suuria rikkauksia, rikkautemme on koulutus. Se, että jokaisella lapsella on mahdollisuus käydä koulua niin pitkään kuin omaa intoa riittää. Sitä ei saa määrätä vanhempien varallisuus tai heidän koulutustaustansa. 

Olen ollut opettaja yli 20 vuotta. Sinä aikana kouluilta ja koulutuksesta on leikattu, leikattu ja leikattu. Tuolloin parikymmentä vuotta sitten alettiin hokea, ettei seinistä kannata maksaa, käytetään rahat mielummin opetukseen. Niinpä sitten alettiin sulkea kouluja pienimmästä päästä ja nykyään ei isoissa kaupungeissa ymmärtääkseni enää pieniä kouluja olekaan, korkeintaan säätiöiden avulla sellaiset pystyvät toimimaan.  Suuntaus on edelleen kohti suurempia yksiköitä, yhtenäiskouluja. Erityiskoulut on lopetettu integraation nimissä ja opettajat sysätty pärjäämään yhä heterogeenisemmän luokan kanssa. 

Tunnen todella monta opettajaa, enkä tiedä kenenkään meistä vetäneen lonkkaa näiden etäopetusviikkojen aikana. Aivan päinvastoin. Olen mukana useissa opettajien Fb-ryhmässä, joissa on jaettu ideoita ja ajatuksia innolla, ja sen perusteella varmasti suurin osa opettajista on antanut kaikkensa viime viikoina. Otimme parissa päivässä hirmuisen digiloikan ja yritimme tehdä parhaamme uudessa tilanteessa. Aluksi tilanne vei yöunet ja päivät venyivät aivan ympäripyöreiksi.

Koska etäopetus alkoi rullaamaan suurimmalla osalla mukavasti (osa lapsista on saanut koko ajan olla lähiopetuksessa ja olen itsekin kantanut oman korteni lähiopetuksen kekoon etäopetuksen rinnalla), tuntui koulujen avaaminen viimeisiksi päiviksi omituiselta. Perusteluissa, joilla koulujen avaamista vaadittiin, meille opettajille olikin ilmaantunut sosiaalityöntekijän, psykologin ja poliisin ammattitaito. Ilman koulujen avaamistakin opettajat olisivat voineet kertoa ne lapset, joista ovat huolissaan. Ne huolet eivät ole ilmaantuneet tyhjästä koronan alettua, vaan ne huolet ovat olleet olemassa, luultavasti jo vuosia. Voipa olla, että opettaja on yrittänyt saada lapselle apua jo kauan, mutta sitä apua ei vain ole mistään tullut. Ehkä kaikkein paksuinta oli lukea Iltalehden toimittajan kirjoitus opettajista, jotka ovat syyllisiä, jos uusia Eerikoita tulee. Muistaakseni juuri opettaja oli tehnyt lukuisia lastensuojeluilmoituksia, joista ei seurannut mitään. Laki on laki, ymmärrän sen, mutta perustelut siitä, miksi koulut pitää avata pariksi viikoksi, olivat melkoisen ristiriitaisia. Saattoipa joku lääkäri mainita julkisesti, että tauti, jota olimme onnistuneesti vältelleet, pitäisi saada leviämään. Moni opettaja tai lapsen vanhempi ei kuitenkaan haluaisi ottaa sairautta, jolla meidät on hyvin peloteltu. Ymmärtääkseni aiheesta. Tässä kohti meidän opettajien epäiltiin jo aloittaneen kesälomat maaliskuussa. 

Kovasti toivoisin, että emme olisi niin kärkkäitä arvostelemaan ja niputtamaan ihmisiä ammatin perusteella tai minkään muunkaan asian perusteella. Kaikissa ammateissa on kaikenlaisia ihmisiä. Erityisesti toivoisin uskoa kouluun ja koulutukseen, ja sitä kautta myös tekoja lasten hyväksi. 

Kaikkea viime viikkoina lukemaani törkyä omasta ammatistani onneksi häivyttää lasten ilo oppia, sekä vanhemmilta saatu kiitos, kun he näkevät lastensa oppivan ja kehittyvän. Kasvatustyö on yhteistyötä! Kasvatustyö on  mielestäni arvokkainta työtä, mitä voin kuvitella, sillä lasten varaan rakentuu meidän kaikkien tulevaisuus.

Tänään kävimme harventamassa koululla rivejä ja valmistaudumme erilaiseen lukuvuoden päätökseen. Olen iloissani, kun näen lapset livenä, mutta surullinen, sillä emme voi kaikki olla yhdessä. Joudumme noudattamaan monenlaisia sääntöjä, joita aiemmin ei ole ollut. Käsiä pestään ahkerasti, yritetään pitää välejä ja pysyä terveinä.

Rauhaa ja rakkautta,

Taina

Kiitos kuvausavusta Tiina!<3

Rippijuhlat - Askel lapsuudesta nuoruuteen

Nyt on juhlat vähäksi aikaa juhlittu. Eilen vietettiin kuopuksen rippijuhlia lähisuvun ja kummien kanssa. Poika oli rippileirillä Lapissa reissuriparilla kesäkuun puolessa välissä, samaan aikaan, kun me miehen kanssa reissattiin maailmalla. Tykkäsi kovasti leiristä, Lapin sekä naapurimaiden jylhistä maisemista, ja palasi kotiin jälleen jalkapallokärpäsen puraisemana.;) Ilmeisen liikunnallinen ja energinen porukka oli hänen riparillaan, sehän sopii mainiosti meidän eloisalle kuopukselle.

Ennen juhlia kirjoittelin juhlasuunnitelmista, aika tavalla niiden suunnitelmien mukaan sitten toiminkin. Keittiöön keräsin valko-vihreän kimpun, jossa oli päivänkakkaraa, vuohenputkia ja jotain saniaisia. Tarjoilupöydille poimin mustikanvarpuja, vähän pieniä nuo mustikat olivat vielä, mutta sentään sinisiä. Eteisen tasolla asettelin appiukkoni tekemän kastemaljan, jonka hän on tehnyt mieheni kastejuhlaan. Maljaan laitoin vettä ja yhden pionin kukkapenkistä. Terassin pöydälle, Kesähuoneeseen ja vessaan poimin myös luonnonkukkia, sekä kukkia pihalta. Ainoat ostokukkaset olivat siis olohuoneen pöydän kimpussa, sitäkin upeammat tosin.

Lämpimät ruoat olin tilannut kolmisen viikkoa ennen juhlia, haimme ne konfirmaatitilaisuuden jälkeen Mamma Mariasta. Ruoka oli hyvää, ja sitä oli todellakin riittävästi. Osan ylijääneistä ruoista annoin vieraiden matkaan, ja sitä riitti silti pakastimeen asti. No, Mamma Marian annokset ravintolassakin ovat aina valtavan suuria!

Sain ystävältäni ohjeen tiramisukakkuun, ja sellaisia leivoin kolme kappaletta. Ohjeessa ei käytetä lainkaan liivatetta, mutta kakun pitäisi silti pysyä muodossaan. Ilmeisesti tein jotain väärin, sillä täyte tuntui hieman juoksevalta vielä sunnuntaiaamuna. Niinpä päätin laittaa kakut pakastimeen kirkon ajaksi. Se olikin hyvä ratkaisu, ja tiramisukakku sai todella paljon kehuja mausta, ja pysyi sitten myös hyvin kasassa.:)

Marenkikakkua en ollut suunnitellut leipovani, vaan kun tiramisuun meni vain keltuaisia, oli järkevää tehdä valkuaisista marenkia. Kakun väliin ja päälle tein täytteen sitruunarahkasta, kermasta ja tilkasta mascarponea, joka oli jäänyt yli tiramisujen leipomisesta. Marenkikakut koristelin pensasmustikoilla ja pistaasipähkinärouheella.

Koska pelkäsin tiramisujen epäonnistuvan, ja juhliin liittyen pahin pelkoni lienee se, että tarjoilut loppuisivat kesken, leivoin vielä yhden suklaakakun tutulla reseptillä. Periaatteessa olisi riittänyt, jos kakkuja olisi ollut yhteensä nämä kolme. Yksi kakku on edelleen pakastimessa ja kaksi annoin pois, yhden naapuriin ja toisen vieraiden mukaan. Pahin pelkoni ei siis toteutunut tälläkään kertaa.:P Lakkiaisissa hyväksi havaittu karkkipuffet oli koottu jälleen, hieman karsittuna versiona tällä kertaa, mutta yhtä suosittuna.

Viime viikolla kävin hankkimassa hieman täydennystä pihalle muutamisen perennojen ja pensaiden muodossa, mm. unikoita, jaloakileijoja, uuden jasmikkeen kuolleen tilalle, sekä yhden syreenin... Koska sää oli viime viikolla niin tuulinen, jäi osa istutuksista vielä odottamaan mukavampaa istutussäätä. Päätin kuitenkin hyödyntää perennat ja pensaat terassin ja Kesähuoneen juhlakoristeluissa. Laitoin niitä ruukkuihin ja koreihin odottamaan istuttamista. Jokohan huomenna olisi vähemmän tuulista, ja pääsisin istutuspuuhiin.

Pappi puhui minusta hyvin. Ihan pikkusen piti kyyneleitä tirauttaa lähinnä siinä kohdin, kun mietin sitä, kuinka aika kuluu niin hirmuista vauhtia. Kuopuksestakin on kasvamassa ihan just nuori mies, ei ole enää vähään aikaan ollut mikään äidin pieni palleroinen... Hän on ihan vauvasta asti ollut perheen päivänpaiste. Tosin silloin tällöin myös ukkonen.;)) Ihanaahan se on, että kasvavat, mutta samalla vähän haikeaa.  

Äitini toi juhliin mukanaan aikoinaan lähettämäni kastejuhlakutsun. Siinä lukee näin: Hei, tulkaa kaikki katsomaan, kun vauva hymyilee, niin tiedättepä senkin, missä onni lymyilee. Eipä ole enää vauva ollut aikoihin, mutta täältä se onni löytyy edelleen.<3

Taina

Aamuja nolla

Tuntuu, että siitä päivästä, kun esikoinen aloitti koulun, on ihan pieni hetki. Olimme juuri edellistalvena muuttaneet tähän uuteen kotiimme. Poika on ollut alusta asti tunnollinen koululainen, jota on välillä täytynyt muistuttaa, että pitää olla muutakin elämää kuin koulu. Onneksi rentoutta on tullut iän myötä sopivasti, minusta koulun ei pitäisi aiheuttaa stressiä.

Tänään koitti päivä, jolloin esikoinen puki penkkarivaatteet päälleen ja kipusi kuorma-auton lavalle huutelemaan nollaa aamua. Äidille melkein yhtä vaikeaa käsittää, että lapsi on lähtökuopissa maailmalle, ihan kuin silloin, kun poika innoissaan aloitti koulutiensä. Yhtä aikaa iloista ja hakeaa.

Nuorista puhutaan helposti jyrkästi yleistäen, aivan kuin he olisivat jonkunlaista massaa, mielellään negatiiviseen sävyyn.  Suuri osa tuntemistani nuorista on paljon fiksumpia kuin me tuon ikäisinä olimme. Mitä tulee nuorisoomme, olen erittäin luottavainen tulevaisuuden suhteen. Kateeksi ei käy yhtään, sillä maailma muuttuu kovaa vauhtia, eikä nuorilla ole mahdollisuutta oikeasti hypätä kyydistä tai painaa jarrua. Eipä sellainen taida nuoruuteen kuuluakaan! Minusta oli ihana katsoa tänään penkkariajelijoiden riemua. Vastuuta saavat ja joutuvat aikanaan kantamaan itsestään ja muista. Tänään ollaan huolettomia ja iloitaan nuoruudesta ja vapaudesta!

Taina

Se, joka vanhoja muistaa

Voitte sohia minua tikulla silmään (menee tähän samaan flunssakurimukseen, joka ei ota helpottaakseen)! Tykkään muistella vanhoja, varsinkin mukavia juttuja. Valoisan luonteeni vuoksi tavallisesti unohdan ikävät asiat nopeasti, jos suutun tai petyn, pääsen sellaisista nopeasti yli. Niinpä, kun mietin pian päättyvää vuotta, niin mieleeni ei nouse kuin yksi iso pettymys, ja se pettymys taisi olla meille kaikille yhteinen, nimittäin kesä, joka ei oikein koskaan tullutkaan.

Henkilökohtaisessa elämässä vuosi on mennyt enimmäkseen vanhoja latuja hiihdellen. Työrintamalla puhalteli uudet tuulet sekä miehelle, että minulle. Mies aloitti yrittäjänä vuoden alkupuolella, ja tämä muutos palkansaajasta yrittäjäksi toi mukanaan uuden arjen meidän perheelle. Alun jälkeen oma huoleni on vähentynyt huomattavasti, töitä riittää ja yritys pyörii nähdäkseni hyvin. Yrittäjyyteen kuuluu myös epävarmuuden sietäminen, ja sitä joudun opettelemaan edelleen. Itse vaihdoin yksinpuurtamisen parityöskentelyyn nyt syksyllä. On mahtavaa jakaa työtaakka, ilot ja murheet hyvän työparin kanssa! Kolmasluokkaiset ovat maanmainiossa iässä, ja kaikista kikyistä ja säästöistä huolimatta nautin työstäni. 

Esikoisen vanhoja tanssittiin viime talvena ja nyt syksyllä hänestä tuli täysi-ikäinen. Täysi-ikäinen ei kuitenkaan tarkoita aikuista, olen huomannut.:P Lasten puolesta tulee murehdittua edelleen, ehkä jopa enemmän kuin heidän pienenä ollessaan. Eilen poika lähti leirille Lappiin, ja minä olin helpottunut, kun bussi viimein iltamyöhällä oli perillä. Tuoreen ajokortin omistaja on innokas ajamaan, ja olen jo monta kertaa päässyt pojan kyytiin. Esikoinen kirjoitti syksyllä kaksi ainetta, ja loput kirjoituksista on edessä keväällä. Näillä näkymin meillä siis juhlitaan lakkiaisia koulujen päättyessä. Muutaman ajatuksen olen juhlille mielessäni suonut, sillä ajalla on tapana karata käsistä kevättä kohti mentäessä...

Kuopus käy nyt kahdeksatta luokkaa, ja kasvu on ollut tänä vuonna äidille mieluista seurattavaa. Minä olen nyt meidän perheen pienen, tai ainakin lyhin.:/ Tämä meidän nuorempi oli pienempänä sellainen koululainen, että välillä meinasi olla usko koetuksella, esim. läksyjen tekeminen kesti joskus kokonaisen illan ja koulusta tuli vain negatiivista palautetta. Onkin ollut ihanaa, kun lapsi näyttää löytäneen sisäisen motivaation koulunkäyntiin! Meillä on käyty syksyn aikana monia mainioita keskusteluja koulusta ja elämästä ylipäätään. Luottamus siihen, että lapsi vielä löytää paikkansa tässä maailmassa ja selviytyy elämässä, on vahva. Rippikoulu on hänellä edessä kesäkuussa, joten luvassa on myös rippijuhlat heinäkuun alussa.

Suuria lupauksia ei ole tapanani tehdä uuden vuoden kynnyksellä. Jos jotain saisin oikeasti toivoa, niin se olisi (ehkä vähän kliseisesti) rauhaa ja hyvää tahtoa ihmisten välille. Lasten kasvaessa oma tietoisuuteni ympärillä vellovasta epävakaudesta on kummasti lisääntynyt. Tietoisuus siitä, etten mitenkään voi suojella omia lapsia kaikelta pahalta tässä maailmassa, saa minut itsekkäästi toivomaan, että sitä pahaa olisi ensi vuonna hitusen vähemmän. Emmekös me kaikki voisi yhdessä tehdä maailmasta vähän paremman paikan lapsillemme!

 Millaisen vuoden sinä laitat huomenna pakettiin?

Onnea ja iloa vuodelle 2018!

🌟🌟🌟

Taina