Tätä postausta olen kirjoittanut mielessäni viimeisen kahden kuukauden aikana varmaan pari-kolme kertaa viikossa riippuen aina siitä, mikä mielentila on kulloinkin ollut päälimmäisenä. Ja todellakin, mielialat ovat itselläni vaihdelleet epäuskon, raivon, pelon, epävarmuuden, alistumisen, välinpitämättömyyden, ilon kautta onneen...Ihan vain muutamia omista tuntemuksista nimetäkseni! Ne tuntemukset liittyivät aluksi oikeastaan koronaan, mutta kun aika kului ja koronasta tuli arkipäiväisempää, tunteet alkoivat koskea esimerkiksi sitä, mitä ja miten meistä opettajista kirjoitetaan lehdissä ja keskustelupalstoilla.
Aika moni ihminen ajatteleen tuntevansa koulumaailman, jos on kerran itse käynyt koulua tai omat lapset käyvät koulua. Niistä omista kouluvuosista voi olla jokunen vuosi aikaa. Minun kouluaikaani kuului kaunolla kirjoittaminen, ulkoa pänttääminen, kalvosulkeiset ja heikko itsetunto oppilaana (ehkä muutenkin, lapsen asema esim. 70-80-luvulla oli toisenlainen kuin nykyään). Jokaisessa koulussa oli oma keittiöhenkilökunta, vahtimestari, siistijät päivystivät koululla aamuvarhaisesta iltamyöhään ja ihan joka vuosi saimme uudet kirjat, joita ei meidän jälkeemme käyttänyt yksikään oppilas.
Vaikka opiskelin aika isoissakin luokissa (olen käynyt neljää eri ala-astetta, yhtä yläastetta ja lukiota), ei opettajalla ollut pulmia saada ryhmiä hallintaan. Oli tarkkis käytöshäiriöisille ja erityiskouluja sellaisille, joilla oli muunlaisia pulmia koulunkäynnissä. Pelkästään se, että noista ajoista on vuosikymmeniä, tekee koulusta ihan eri paikan nykyään. Jos takertuu oman ajan kuvaan koulusta, uskallan sanoa, että kuva on väärä. Nykykoulu muuttuu niin kovaa tahtia, että siellä on todellakin oltava valmis muutokseen. Mitään muuta ei ole kuin jatkuva muutos. Myöskään lapsen kautta koulumaailman tarkastelu ei tee kenestäkään opettajaa. Ainakin toistaiseksi opettajaksi pääsyyn vaaditaan yliopistokoulutus. Ei niistä työvuosistakaan haittaa ole. On eri asia olla oppilas, vanhempi tai opettaja. Ainakin itse koen saaneeni toisaalta ymmärrystä tehtävästäni kasvattajana sekä varmuutta ammattiini vuosien myötä. Vanhemmuus on toki tuonut jonkunlaista perspektiiviä kouluun vanhemman silmin, ja toisaalta olen omien lasteni kautta nähnyt, että samoista aineksista, samalla kasvatuksella, syntyy ihan erilaisia oppijoita. Jokainen lapsi on oma persoona.
Viime vuosina (kauan ennnen koronaa) olen tuntenut turhautumista, koska on vaikuttanut ikävästi siltä, että kouluun ja koulutukseen ei usko enää kukaan. Tämä on asia, joka saa minut melkein itkemään epätoivosta. Olen niin eri mieltä. Meillä, pienellä kansalla, jolla ei ole öljyä tai muita suuria rikkauksia, rikkautemme on koulutus. Se, että jokaisella lapsella on mahdollisuus käydä koulua niin pitkään kuin omaa intoa riittää. Sitä ei saa määrätä vanhempien varallisuus tai heidän koulutustaustansa.
Olen ollut opettaja yli 20 vuotta. Sinä aikana kouluilta ja koulutuksesta on leikattu, leikattu ja leikattu. Tuolloin parikymmentä vuotta sitten alettiin hokea, ettei seinistä kannata maksaa, käytetään rahat mielummin opetukseen. Niinpä sitten alettiin sulkea kouluja pienimmästä päästä ja nykyään ei isoissa kaupungeissa ymmärtääkseni enää pieniä kouluja olekaan, korkeintaan säätiöiden avulla sellaiset pystyvät toimimaan. Suuntaus on edelleen kohti suurempia yksiköitä, yhtenäiskouluja. Erityiskoulut on lopetettu integraation nimissä ja opettajat sysätty pärjäämään yhä heterogeenisemmän luokan kanssa.
Tunnen todella monta opettajaa, enkä tiedä kenenkään meistä vetäneen lonkkaa näiden etäopetusviikkojen aikana. Aivan päinvastoin. Olen mukana useissa opettajien Fb-ryhmässä, joissa on jaettu ideoita ja ajatuksia innolla, ja sen perusteella varmasti suurin osa opettajista on antanut kaikkensa viime viikoina. Otimme parissa päivässä hirmuisen digiloikan ja yritimme tehdä parhaamme uudessa tilanteessa. Aluksi tilanne vei yöunet ja päivät venyivät aivan ympäripyöreiksi.
Koska etäopetus alkoi rullaamaan suurimmalla osalla mukavasti (osa lapsista on saanut koko ajan olla lähiopetuksessa ja olen itsekin kantanut oman korteni lähiopetuksen kekoon etäopetuksen rinnalla), tuntui koulujen avaaminen viimeisiksi päiviksi omituiselta. Perusteluissa, joilla koulujen avaamista vaadittiin, meille opettajille olikin ilmaantunut sosiaalityöntekijän, psykologin ja poliisin ammattitaito. Ilman koulujen avaamistakin opettajat olisivat voineet kertoa ne lapset, joista ovat huolissaan. Ne huolet eivät ole ilmaantuneet tyhjästä koronan alettua, vaan ne huolet ovat olleet olemassa, luultavasti jo vuosia. Voipa olla, että opettaja on yrittänyt saada lapselle apua jo kauan, mutta sitä apua ei vain ole mistään tullut. Ehkä kaikkein paksuinta oli lukea Iltalehden toimittajan kirjoitus opettajista, jotka ovat syyllisiä, jos uusia Eerikoita tulee. Muistaakseni juuri opettaja oli tehnyt lukuisia lastensuojeluilmoituksia, joista ei seurannut mitään. Laki on laki, ymmärrän sen, mutta perustelut siitä, miksi koulut pitää avata pariksi viikoksi, olivat melkoisen ristiriitaisia. Saattoipa joku lääkäri mainita julkisesti, että tauti, jota olimme onnistuneesti vältelleet, pitäisi saada leviämään. Moni opettaja tai lapsen vanhempi ei kuitenkaan haluaisi ottaa sairautta, jolla meidät on hyvin peloteltu. Ymmärtääkseni aiheesta. Tässä kohti meidän opettajien epäiltiin jo aloittaneen kesälomat maaliskuussa.
Kovasti toivoisin, että emme olisi niin kärkkäitä arvostelemaan ja niputtamaan ihmisiä ammatin perusteella tai minkään muunkaan asian perusteella. Kaikissa ammateissa on kaikenlaisia ihmisiä. Erityisesti toivoisin uskoa kouluun ja koulutukseen, ja sitä kautta myös tekoja lasten hyväksi.
Kaikkea viime viikkoina lukemaani törkyä omasta ammatistani onneksi häivyttää lasten ilo oppia, sekä vanhemmilta saatu kiitos, kun he näkevät lastensa oppivan ja kehittyvän. Kasvatustyö on yhteistyötä! Kasvatustyö on mielestäni arvokkainta työtä, mitä voin kuvitella, sillä lasten varaan rakentuu meidän kaikkien tulevaisuus.
Tänään kävimme harventamassa koululla rivejä ja valmistaudumme erilaiseen lukuvuoden päätökseen. Olen iloissani, kun näen lapset livenä, mutta surullinen, sillä emme voi kaikki olla yhdessä. Joudumme noudattamaan monenlaisia sääntöjä, joita aiemmin ei ole ollut. Käsiä pestään ahkerasti, yritetään pitää välejä ja pysyä terveinä.
Rauhaa ja rakkautta,
Taina
Kiitos kuvausavusta Tiina!<3
