Nämä kuvissa näkyvät Arabian Ali-kahvikupit tulivat eilen
meille. Ne ovat peräisin mieheni tädin jäämistöstä. Kuppeja on viisi
kappaletta ja ne ovat erinomaisessa kunnossa. Mietin, että onkohan tuolla tädillä ollut monta kahviastiastoa, ja ovatko nämä olleet käytössä, tai ehkä niitä ei ole käytetty ollenkaan.
Olen monta kertaa hypistellyt tällaisia kirpputorilla, koska tuo
sinivalkoinen kuviointi on minusta todella viehättävä. Pienethän nämä
ovat nykyisiin kahvimukeihin verrattuna, mutta olenkin ajatellut, että
niitä voisi käyttää vaikka jälkiruoka-astioina!
Perjantaina töissä kuulin erään entisen oppilaani äidin kuolleen, ja lomalle läksin mieli todella alamaissa. Jos voisin jotenkin lohduttaa äitinsä menettänyttä lasta...Eilen olimme käymässä vielä kertaalleen appivanhempieni tavaroita lävitse, sillä kälyni on miehensä kanssa (heidän ihana kotinsa täällä) muuttamassa pienempään, joten anoppini kuoleman jälkeen säilötyille tavaroille piti löytää uusi koti. Aika paljon tavaraa heitettiin kaatopaikkakuormaankin, sillä heti kuoleman jälkeen on kai vaikeampaa nähdä, mitä kannattaa säästää ja mitä heittää pois.
Länsimaisen ihmisen suuri ongelma nykyaikana on tavaran paljous. Siitä taas seuraa tilanahtaus ja ahdistus, kun tavaroille ei ole järkevää paikkaa. Kun ajattelen omaa elämääni ja omistamiani tavaroita, minua saattaa toisinaan harmittaa, ettei varhaislapsuudestani ole juuri esineitä tallessa, ja valokuviakin on nykymenoon verrattuna vähän. Toisaalta olen yrittänyt oppia suhtautumaan tavaraan tavarana. Emme mitenkään voi säilöä koko omaa elämäämme tai edes omien lasten elämänvaiheita kaappien kätköihin, kansioihin, laatikoihin ja varastoon. Tuskinpa lapsenikaan sitä toivoisivat.
Loppujen lopuksi muistojen ei kai pitäisi vaatia enemmän kaappitilaa tai lisäneliöitä. Tärkemmät muistot kulkevat aina mukana mielessä. Elämä jatkuu kuoleman jälkeen hyvässä lykyssä lapsissamme ja ehkä joskus, kun emme enää itse ole täällä, meitä muistellaan lämmöllä.
Pidetään huolta toisistamme!<3
Taina
Ehdit vielä linkittämään Kukkailotteluun!
Kauniit kupit. Vaikka itse juon kahvin lähestulkoon aina mukista, niin joskus on ihana kattaa kauniit kupit pöytään vaikka vaan ihan kahdestaan. Kahvi maistuu niistä ihan erilaiselta :)
VastaaPoistaKivaa sunnuntai-iltaa!
Kiitos Pia!<3 Täytyy kokeilla kahvia noista!:)
PoistaMukavaa viikkoa sinulle!
Tosi nätit kupit! Niinhän se on, että mitään ei täältä oteta mukaan. Tavarat jäävät jälkipolven selviteltäviksi. Vähempi ehkä parempi.
VastaaPoistaKiitos Satu!:) Kyllä mä luulen, että jälkeläiset tykkää siitä, ettei kaikki paikat ole pullollaan, sillä ne arkiset käyttöesineetkin vie jo aimo osan kodista.
PoistaMukavaa viikkoa sinulle Satu!
Minäkin aina haluan joitain muistoja herättäviä esineitä itselleni ja olenkin ainoan mummini jäämistöstä jotain saanutkin. Toinen mummi ja kaksi paappaa kuolivat jo ennen minun syntymää.
VastaaPoistaNiin ja kauniit kupit! : )
VastaaPoistaKiitos Marika!:) Jotain on ihan mukava pitää muistona, mullakin on mummoni nojatuoli ja keittiön jakkara. Molemmat oli mulle tärkeitä lapsena. Samoin pyysin mummon c-kasetit, joista kahta säilytän edelleen ja kuuntelenkin silloin tällöin. Kuunneltiin niitä paljon silloin 70-luvulla veljeni kanssa.;D
PoistaOlikohan meillä kotona tuollaiset lapsuudessani... Täytyykin kysyä äidiltä. Tärkeintä on muistot ja tunnelmat, vaikka tavaratkin kantavat hyviä asioita muassaan. Valintoja on nykyaika pullollaan. Terveisin Tuija
VastaaPoistaNää on varmaan olleet tosi suositut joskus 70-luvulla.:) Jotain pientä tai suurenpaakin on kiva tuoda esim. isovanhemmista omaan kotiin. Parasta, jos on käyttöesine, ettei pölyty vain kaapissa.:)
PoistaIhanat kupit! Itsellä on hakusessa sellainen 50-60-luvun senkki, ruskeaa puuviilua, ainakin Asko on valmistanut. Idoäidilläni oli sellainen, mutta se meni hänen kuolemansa kälkeen eteenpäin. Nyt vähän harmittaa. Ei ole vielä onni ollut myöden, vaikka Toria kyttäänkin. Kyllä vanhat tavarat ovat ihania ja varsiniin kun tietää mistä ne on peräisin.
VastaaPoistaKiitos Kati!:) Kyllä se sun senkki vielä tulee vastaan, älä huoli! Kantsii laajentaa aluetta, mäkin hain nuo Bonanxa-tuolit parin tunnin ajomatkan päästä.:)
PoistaNoissa perintötavaroissa kulkee muistot mukana, ja se on tietenkin parasta, kun saa käyttää niitä arkena, ettei olis vaan koriste-esineitä tms. kaapintäytettä.;D
Joo-o, aika monilla meistä on kaapit ja varastot täynnä tavaraa, ja kun lähdön hetki koittaa, on ne romppeet jonkun käytävä läpi. Mun mummonkin tavaroita oli kaksio NIIN täynnä, että äidilläni oli ihan käsittämätön homma tyhjentää asunto. Jotain tavaroita on mukava säilyttää muistona, kuten mulla on mummon nojatuoli ja keittiön jakkara.:)
VastaaPoistaKiitos Satu!<3
Kauniit kupit, ihana että juuri oikea ihminen ne sai ♥ Kirjoitit kauniisti elämästä ja tavarasta. Mukaanhan täältä ei kukaan mitään saa:) Kuppeja ja kippoja yms tavaraa on itselläkin ihan liikaa, vaikka kuinka olen hävittänytkin. Juuri eilen ajattelin etten tarvitsisi sitä tai tätä, kyllähän muistot säilyvät ilman tavaraakin, mutta säilyvätkö? Sillä juuri jostakin esineestä muistan tarkasti eri tilanteet ja milloin ja miten sen sain, miten äiti otti tärkeästi jotkut kupit esille kun tuli vieraita jne. On luopumisen aika monella tavoin, enää mikään ei ole niin kovin tärkeää, mutta ...:)
VastaaPoistaKiitos Mustis!<3 Onhan se ristiriitaista, kun toisaalta joistain tavaroista tulee hyvä mieli. Minusta sellaiset tavarat kuuluukin säilyttää.:) Tänään juuri tutkin astiakaappia, sillä huomenna alkaa kirpparilla jälleen tavaroiden kierrätys, ja kun nuo kupit tulivat meille, jotain lähtee pois. Helposti löysinkin kuppeja, joita ei koskaan käytetä, ja joihin ei liity minkäänlaista tunnesidettä. Silloin pois pois vaan!:D
PoistaKauniit kupit❤️. Ja niin totta, että mitään ei mukaansa saa ja että muistot kulkevat ihan eri asioissa kuin tavaroissa, mutta tietyt tavarat tuovat vääjäämättä muistojakin mieleen ja esimerkiksi jouluun kuuluvat tietyt kupit, joista joulupuuro syödään...
VastaaPoistaKiitos Anu, minäkin tykkään näistä kupeista, ja oli pelkästään ilo kuvata niitä..ja inspis iski muutenkin, kun mietin, mitä muuta niistä tarjoilisin kuin kahvia!:D
PoistaKyllä sellaiselle tavaralle pitää löytyä paikka, jossa on vahva tunneside. Kaikkeen tavaraan ei mitenkään voi mielestäni olla, tai sitten pitää niitä siteitä katkoa, jos järki ei yhtään sanele.:))
Kauniit kupit ja kirjoitit todella kauniisti omiakin ajatuksiani auki. Muistot ovat ne kaikkein tärkeimmät, mutta itse elän muistoja hyvin paljon myös tavaroiden kautta. Isovanhemman vanha koru tai astia muistuttavat jokaisella käyttökerralla tai silmiin osuessaan läheisestä ihmisestä. Samoin omien vanhempien lapsuuden ajaltani säästämäni tavarat nostavat hymyn. Kaikkea ei voi säilyttää ja tavaraahan tuo vain on, mutta haluaisin kovasti oppia löytämään sen kultaisen keskitien säästäessäni omille lapsilleni muistoja heidän lapsuudestaan. Ei ihan helppo tavoite :)
VastaaPoistaNo, se on just noin!:) En voi mitenkään nostaa itseäni tässä asiassa jalustalle, mutta yritän oppia valikoimaan ja luopumaan. Paljon on tavaroita, joilla ei oikeasti ole suurta merkitystä itselle. Jos joku veisi ne kaapista kysymättä, voi olla, ettei edes muistaisi, että jotain puuttuu. Sellaisista yritän opetella luopumaan.:)
PoistaTäydellisen samaa mieltä ♥ - taas kerran.
PoistaTämä oli hieno postaus Taina. Kirjoitin jo pitkän kommentin sunnuntaina, mutta iPad heitti sen bittiavaruuteen :) Meillä oli aivan kaamea tavaratunku muutama vuosi sitten, kun oli sekä omien vanhempieni että miehen vanhempien jäämistöt pyörimässä nurkissa. Enimmät on laitettu kiertoon - ihanalta tuntui.
VastaaPoistaMutta mitähän tuolle hamsteri-isännälle tekisi :) Hänen on vaikea luopua tavaroistaan, itselle ei tee tiukkaa :)
Kiitos Riitta!<3 Ihana, kun jaksoit jättää uuden kommentin, sillä tämä toi erittäin hyvän mielen itselleni!<3
PoistaMeilläkin on ollut viimeisen kahdeksan vuoden aikana jaossa molempien mummojeni omaisuus, sekä appivanhempani. Sekä minulla, että miehelläni on isot lapsuudenperheet, mutta silti jossain vaiheessa on tullut stoppi vastaan. Ei enää yhtään tavaraa, vaikka kuinka kiva olisi säästää! Yksi kälyistäni oli kuulema ostanut miehelleen Kon Mari -oppaan, samasta syystä, mitä kerrot miehestäsi. Ei vaan kuulema ollut vielä lukenut kirjaa.:) En tiedä, mennäänkö siinä kirjassa muutenkin överiksi, ja varsinkin miehisestä näkökulmasta katsottuna.:)) Oranssia-blogin Veeralla on ollut tästä hyviä pohdintoja blogissaan.:)
Eilen veimme roskia kaatopaikalle, ja mä poimin yksien miesten peräkärrystä pihalle aurinkokellon (ihan vain koristeeksi, kun oli niin hieno takorautainen) ja sellaiset puiset maalarintikkaat olisin onkinut jätelavalta myöskin puutarhaan, mutta ei sieltä kuulema saa mitään ottaa takaisinpäin.:/ No, tulipa vaan mieleen kotiin ajellessa, että toisen roska on toisen aarre.:D