Se, joka vanhoja muistaa

Voitte sohia minua tikulla silmään (menee tähän samaan flunssakurimukseen, joka ei ota helpottaakseen)! Tykkään muistella vanhoja, varsinkin mukavia juttuja. Valoisan luonteeni vuoksi tavallisesti unohdan ikävät asiat nopeasti, jos suutun tai petyn, pääsen sellaisista nopeasti yli. Niinpä, kun mietin pian päättyvää vuotta, niin mieleeni ei nouse kuin yksi iso pettymys, ja se pettymys taisi olla meille kaikille yhteinen, nimittäin kesä, joka ei oikein koskaan tullutkaan.

Henkilökohtaisessa elämässä vuosi on mennyt enimmäkseen vanhoja latuja hiihdellen. Työrintamalla puhalteli uudet tuulet sekä miehelle, että minulle. Mies aloitti yrittäjänä vuoden alkupuolella, ja tämä muutos palkansaajasta yrittäjäksi toi mukanaan uuden arjen meidän perheelle. Alun jälkeen oma huoleni on vähentynyt huomattavasti, töitä riittää ja yritys pyörii nähdäkseni hyvin. Yrittäjyyteen kuuluu myös epävarmuuden sietäminen, ja sitä joudun opettelemaan edelleen. Itse vaihdoin yksinpuurtamisen parityöskentelyyn nyt syksyllä. On mahtavaa jakaa työtaakka, ilot ja murheet hyvän työparin kanssa! Kolmasluokkaiset ovat maanmainiossa iässä, ja kaikista kikyistä ja säästöistä huolimatta nautin työstäni. 

Esikoisen vanhoja tanssittiin viime talvena ja nyt syksyllä hänestä tuli täysi-ikäinen. Täysi-ikäinen ei kuitenkaan tarkoita aikuista, olen huomannut.:P Lasten puolesta tulee murehdittua edelleen, ehkä jopa enemmän kuin heidän pienenä ollessaan. Eilen poika lähti leirille Lappiin, ja minä olin helpottunut, kun bussi viimein iltamyöhällä oli perillä. Tuoreen ajokortin omistaja on innokas ajamaan, ja olen jo monta kertaa päässyt pojan kyytiin. Esikoinen kirjoitti syksyllä kaksi ainetta, ja loput kirjoituksista on edessä keväällä. Näillä näkymin meillä siis juhlitaan lakkiaisia koulujen päättyessä. Muutaman ajatuksen olen juhlille mielessäni suonut, sillä ajalla on tapana karata käsistä kevättä kohti mentäessä...

Kuopus käy nyt kahdeksatta luokkaa, ja kasvu on ollut tänä vuonna äidille mieluista seurattavaa. Minä olen nyt meidän perheen pienen, tai ainakin lyhin.:/ Tämä meidän nuorempi oli pienempänä sellainen koululainen, että välillä meinasi olla usko koetuksella, esim. läksyjen tekeminen kesti joskus kokonaisen illan ja koulusta tuli vain negatiivista palautetta. Onkin ollut ihanaa, kun lapsi näyttää löytäneen sisäisen motivaation koulunkäyntiin! Meillä on käyty syksyn aikana monia mainioita keskusteluja koulusta ja elämästä ylipäätään. Luottamus siihen, että lapsi vielä löytää paikkansa tässä maailmassa ja selviytyy elämässä, on vahva. Rippikoulu on hänellä edessä kesäkuussa, joten luvassa on myös rippijuhlat heinäkuun alussa.

Suuria lupauksia ei ole tapanani tehdä uuden vuoden kynnyksellä. Jos jotain saisin oikeasti toivoa, niin se olisi (ehkä vähän kliseisesti) rauhaa ja hyvää tahtoa ihmisten välille. Lasten kasvaessa oma tietoisuuteni ympärillä vellovasta epävakaudesta on kummasti lisääntynyt. Tietoisuus siitä, etten mitenkään voi suojella omia lapsia kaikelta pahalta tässä maailmassa, saa minut itsekkäästi toivomaan, että sitä pahaa olisi ensi vuonna hitusen vähemmän. Emmekös me kaikki voisi yhdessä tehdä maailmasta vähän paremman paikan lapsillemme!

 Millaisen vuoden sinä laitat huomenna pakettiin?

Onnea ja iloa vuodelle 2018!

🌟🌟🌟

Taina