Joskus sitä joutuu miettimään bloggaamisen rajoja. Mistä kirjoittaa ja mitä jättää kirjoittamatta. Mitenkään tietoisesti en pyri tekemään blogistani pelkkää iloa ja auringonpaistetta, vaikka siltä saattaa joskus vaikuttaa. Itselleni tyypillisempää on suhtautua asioihin rauhallisesti ja pyrkiä löytämään ikävistäkin asioista ne valoisat puolet ja uskoisin tämän näkyvän myös blogistani. Itse sitä on jotenkin vaikea arvioida.
Minulla kävi suuri onni, kun sain aikoinaan ihanat appivanhemmat miehen kylkiäisinä. Minut otettiin lämpimästi vastaan, mikä ei kuulemani mukaan ole ollenkaan itsestäänselvä juttu. Joillakin ystävilläni on vähintäänkin mutkikas suhde erityisesti anoppiinsa. Anoppini kuoli lyhyen sairastamisen jälkeen viisi vuotta sitten. Ikävämpi juttu, sillä appiukollani oli todettu alzheimerintauti jo vuosia aiemmin, eikä hän voinut asua kotonaan, kun anoppia ei enää ollut huolehtimassa. Hetken aikaa appiukkoni asui yhdellä kälyistäni, mutta aika pian kävi selväksi, että hän tarvitsee laitoshoitoa ympäri vuorokauden.
Eilen vietettiin appiukkoni hautajaisia. Koen tarvetta kirjoittaa siitäkin tänne blogiin, sillä hän oli minulle tärkeä ihminen. Tuntuu, etten voi kirjoittaa sisustushömpästä, enkä oikein muustakaan, ennen kuin olen saanut purkaa tuntojani tässä asiassa. Vaikkei blogini ole varsinaisesti päiväkirja, pyrin kirjoittamisessa aina rehellisyyteen. Jos olen hiljaa kuolemasta, tunnen itseni epärehelliseksi ja asia kalvaa mieltäni. Vaikka kuolema ei tullut ihan yllättäin ja se oli suorastaan helpotus appiukkoni huonon kunnon vuoksi, on se silti surullista ja lopullista. Appiukkoni sai onneksi elää pitkän ja värikkään elämän. Meitä on monta kiitollista muistelemassa häntä ja häneltä saatua rakkautta.
Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Sainpahan purettua ajatuksiani ja samalla lokakuun luontokuvia, joita tämän kuukauden kansio on pullollaan! Tuolla metsäpoluilla kävellessä on aikaa miettiä elämää ja sen ihmeitä, tai sitten voi ihan vain keskittyä ihailemaan luonnon kauneutta...
Pidetään hyvää huolta itsestämme ja läheisistämme!
Taina
Lämmin osanottoni Taina ♥ Läheisen ihmisen menettäminen jättää suuren tyhjän tilan ja surun, vaikka tietääkin, että tuolla ihmisellä on nyt parempi olla. Meillä elämän yllätyksellisyys näyttäytyi perjantaina kun perusterveen isäni verenpaine romahti täysin iltapäivällä. Ilta meni äitini ja siskoni kanssa odottaessa uutisia sairaalasta. Onneksi sain hakea isän kotiin vielä saman iltana, mutta taas muistaa mikä on tärkeää ♥ Kauniiden muistojen täyttämää, vaikkakin raskasta, viikonloppua perheellesi ♥
VastaaPoistaKiitos Anu!<3 Tämä sunnuntaipäivä on onneksi ollut hyvää aikaa kerätä voimia eilisen jälkeen. Jotenkin se tunnekuohu on todella uuvuttavaa...
PoistaHuh, huh, teillä on ollut varmasti ihan kauhea olo! Onneksi kaikki on taas kunnossa.<3 Sitä todellakin muistaa, mikä on elämässä tärkeää, kun noin siitä muistutetaan.
Positiivisella mielellä uuteen viikkoon!<3
Olen pahoillani menetyksestänne Taina ♥︎ Onneksi hyviä muistoja on ja ne kantavat. Sekin hetki tulee, kun voi muistella läheisiään hymyillen ja yhteisille asioille ja muistoille nauraen. Lämmin ajatus täältä sinne :)
VastaaPoistaKiitos paljon Anu!<3 Kyllä me eilenkin jo naurettiin mieheni sisarusten kanssa hauskoille muistoille, vaikka kieltämättä helposti vielä nousee kyyneleet silmiin ajatellessa. Onni on myös ihmiset, joiden kanssa jakaa noita muistoja.<3
PoistaOsanottoni ❤️ Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta blogissasi, on valloittavaa löytää uusia maailmoja. Olen itse ollut samoissa tunnelmissa viime päivinä. Luonto tuntuu hetkeksi vievän ajatukset kauas arjen haasteista ja kurjasta mielestä. Levollista sunnuntaita sinulle ❤️
VastaaPoistaOi kiitos!<3 Täytyypä tulla kurkkaamaan blogiasi! Toivottavasti tulet toistekin!:D
PoistaOsanottoni suruusi.<3
Tsemppiä ja voimia suruun ja menetykseen. Minunkin enoni kuoli kuukausi sitten. Hänkin oli dementikko ja olisi eilen täyttänyt 88 vuotta.
VastaaPoistaKiitos Satu ja voimia sinullekin!<3 Appiukkoni oli 83-vuotias. Ihan pitkä elämä siis hänellä, kuten enollasikin.:)
PoistaLämmin osanottoni♡
VastaaPoistaKyllä välillä on hyvä pohtia syvällisempiä ja purkaa tuntojaan.
Kiitos Ellen!<3 Kummasti mua helpotti, kun olin pistänyt asiat näkyville! Tuntui, että sain taakan harteilta ja näillä tsemppauksilla vielä lisää virtaa itselleni. Elämä on lahja, jota ai kannata tuhlata asioiden murehtimiseen, joille ei voi mitään.
PoistaLämmin osaanottoni surussanne Taina. Ihanan lämminhenkinen postaus. On ihanaa, kun osaat iloita lämpimästä suhteesta appivanhempiisi. Minulla on kylmä ja jopa huono suhde anoppiini ja appeen ei ole käytännössä mitään suhdetta, koska mieheni haluaa niin. Olen kyllä iloinen mieheni muista sukulaisista, jotka ovat aivan huippuja! Anopin suhteen olen tavallaan suruni surrut. Toivomaani hyvää anoppisuhdetta ei ole eikä tule. Pitää keskittyä muihin ihmisiin ja iloita heistä. Ajattelen bloggaamisesta aika samalla tavalla kuin sinä. Pääasiassa haluan pysyä positiivisissa aiheissa, sillä blogi on minulle vähän niin kuin päiväkirja ja toisaalta sen pitää kyllä myös reflektoida omaa elämääni. Jos ei ole iloinen mieli, niin silloin tulee siihen sopiva postaus tai ei postausta ollenkaan. Hyvänä päivänä ja hyvällä mielellä on helppo tehdä jopa monta postausta. Hyvää jatkoa Taina sinulle ja perheellesi. <3
VastaaPoistaKiitos Kati!<3 Olen todella kiitollinen siitä, että sain vähän kuin ekstravanhemmat niinkin moneksi vuodeksi. On todella surullista, ettet saa nauttia samasta. Onneksi on niitä muita ihania sukulaisia, jotka rikastuttavat elämää!<3 Monesti muistuttelen itseäni, että sitten kun meidän pojat tuovat tyttöystäviään meille, olisin yhtä lämmin heitä kohtaan, kuin anoppini oli minulle.:)
PoistaOsanottoni. Menetin samaan sairauteen oman appiukkoni 11 vuotta sitten ja oman isäni pari vuotta myöhemmin, tosin hänet eri sairauteen.
VastaaPoistaTykkään tästä elämänmakuisesta blogistasi ja positiivisesta asenteestasi.
Voimia sinne teille!
Kiitos, kiitos Johanna!<3 Kauniita sanoja.<3
PoistaOtan osaa!
VastaaPoistaMummini menehtyi vuosi sitten ja hänellä oli alzhaimerin tauti. Isälläni on myös ja täysin pois tästä maailmasta jo. elää silti.
Mietteesi ovat jotenkin tuttuja. Asioita, joista ei puhuta, mutta ajatellaan.
Kiitos!<3 Oi, rankkoja juttuja!:( Tieddän mistä kirjoitat, joten toivon sinulle kovasti voimia.<3
PoistaLämpimät osanottoni. <3 Minulla on ollut onnea saada ihanien appivanhempien lisäksi myös ylimääräiset isovanhemmat osaksi elämääni. Olen siitä tavattoman kiitollinen ja tiedän, että elämän rajallisuuden vuoksi näin ei aina tule olemaan. Ihanaa että sait upeat appivanhemmat. Rakkaus on aina arvokasta, vaikka luopuminen onkin kolikon kipeä puoli.
VastaaPoistaKiitos Sari!<3 Todella hyvin sanottu! Parhaimmillaan puolison perhe ja suku voi olla mahtava tuki ja turva, eikä niitä rakastavia ihmisiä kai voi olla elämässä koskaan liikaa.:)
PoistaLämmin osanottoni teidän perheelle. ♥ Kaunis, lämmin postaus vaikeasta aiheesta.
VastaaPoistaKiitos Heidi!<3 Tuntui, että tämä oli nyt pakko kirjoittaa, koska asia pyöri niin paljon mielessä.:)
PoistaOsanottoni! Kirjoitat kauniisti rakkaista läheisistäsi ja tämä sopii siihen ketjuun täydellisesti.
VastaaPoistaKiitos!<3 Lämmöllä voin muistella ihania appivanhempiani.<3
PoistaVoi, lämmin osanottoni! <3 Niitä väistämättömiä, mutta joka kerta yhtä kivuliaita hetkiä, kun menettää läheisen... Sanat ei riitä... Voimia koko perheelle!
VastaaPoista...Lämpimät suhteet appivanhempiin eivät ole itsestäänselvyys - itsekin olen niitä onnekkaita, jonka miehen vanhemmista on tullut itselle rakas perhe. Anoppini on minulle enemmänkin ystävä kuin mieheni äiti. <3 ...Voisi olla, ettemme olisi raksaamassa anoppilan naapuriin, ellei suhteet olisi näin hyvällä mallilla. ;) Ilman mieheni perhettä olisi kotiutuminen tänne uudelle kotiseudulle ollut kivisemmän tien takana.
Onnea on rakkaat ihmiset ympärillä. <3
Kiitos Satu!<3 Näinhän se juri on! Vaikka tietää, mitä on tulossa ja osaa valmistella itseään, niin silti eron hetki on vaikea. Kuoleman lopullisuus on musertavaa, uskoipa mihin tahansa.
PoistaSulla on todellakin sellainen suhde appivanhempiin, että moni varmasti kadehtii sellaista. Mikä rikkaus onkaan omistaa suuri ja rakastava suku, joskus jopa tuplana!:D Ajatteles, millaista on ollut (edelleen jossainpäin maailmaa) tytöillä, jotka on naitettu vaikka toiselle puolelle Suomea, oma koti on pitänyt jättää ja jos suhde erityisesti anoppiin on ollut huono, on koti-ikävä varmaan ollut kauhea!
Lämmin osanotto <3
VastaaPoistaKiitos Marina!<3
PoistaHyvä että kirjoitit <3. Elämä blogin ulkopuolella kun kulkee ihan omia polkujaan ja kaikki vaikuttaa kaikkeen.
VastaaPoistaJa niin se vaan on, että läheisen poismeno, joka on jo sinällään rankkaa ja haikeaa, aiheuttaa yleensä niin paljon kaikenlaista muutakin, mikä vaikuttaa omaan arkeen ja elämään. Tarkoitan tällä ihan niitä kuolemaan liittyviä maallisia asioita, jotka vaan kertakaikkiaan on pakko hoitaa ja joista voi tulla ihan kummallisia ja ennalta-arvaamattomia ristiriitojakin ihan vaan vaikka omassa perheesseä. Enkä nyt puhu mistään perintöriidoista, vaan ihan vaan käytännön jutuista, jotka tavallaan on sellaisia "lisätöitä" normiarjen keskelle. Ja siihen kun yhdistää sen surun ja kaikki muut päässä risteilevät ajatukset, niin herkästi tulee tavallista enemmän "sanomista". En tiedä, onko teille käynyt niin, mutta muistan itse käyttäytyneeni ihan todella kummallisesti silloin, kun anoppini kuoli. (Oli vasta 54-vuotias, joten poismeno todellakin oli ennenaikainen ja kaikinpuolin surullinen tapaus). Mies tottakai suri äitiään ja itse huomasin olevani hänelle siitä jollain lailla vihainen tai katkerakin. Muistan sanoneeni jotain niinkin tyhmää kuin että "Olisit kiitollinen, että sait elää niin ja niin vanhaksi niin, että sulla oli äiti. Minä kun en omaani ehtinyt nähdä koskaan". Whaaat?? Ihan tyhmää. Niinkuin sekin, että oltiin harmissamme siitä, että anopin kuolema aiheutti myös sen, että meidän pojilla ei enää ollutkaan hoitopaikkaa minne mennä, kun tarha oli kiinni. Ihan käytännön juttuja ja kuulostaa itsekkäältä edes mainita sellaisia, mutta ihmismieli nyt vaan on niin kummallinen.
Tulipas tästä nyt pitkä tilitys taas, mutta halusin vaan sanoa sen, että oli hyvä, että kirjoitit aiheesta. Blogi on blogi, mutta me kaikki ollaan ihmisiä sen takana. Ja tässä tapauksessa sun puolella <3.
Kiitos Annukka!<3 Kaikenlaista tulee mieleen, ei aina niin järkeviä ajatuksia tai sanoja, mutta inhimillisyyttähän se vain osoittaa. Tosiaan tuo lapsenkaitsemisasia on sellainen, joka sattaa harmittaa ihmisiä ihan elossa ollessakin...Miehen vanhemmat olivat huomattavasti iäkkäämpiä kuin omat vanhempani, ja aika vähän he koskaan hoitivat meidän poikia. Harmittamaan jäi(minua), ettei anoppi ehtinyt matkustaa meidän poikien kanssa, kuten on useimpien serkkujen kanssa tehnyt aikoinaan. Sekin surettaa, että pojille ei luultavasti jää kummastakaan appivanhemmastani juuri mitään mieleen. Toisaalta mies on saanut elää pahnan pohjimmaisena ihan toisenlaista elämää, kuin vanhemmat sisaruksensa. Asioilla on aina puolensa. Joka tapauksessa jälkeenpäin sitä on aina helpompi olla viisas!:D
PoistaKiitos ihanasta kommentista Annukka!<3
Lämmin halaus surusi keskellä! Minua lohdutti pari vuotta sitten isäni nukuttua pois seuraavat sanat Jesse Kaikurannan kappaleesta Vielä täällä:
VastaaPoista"Vielä täällä vierelläs mä oon
Sua hylkää en
Mun pieni lintu
Vierelläs mä oon
Joko tiedät sen
Kun täältä lähdetään
Henget jäävät elämään
Vielä täällä vierelläs mä oon"
Kiitos Pia!<3 Kauniit sanat.
Poista